Ajatuksiani tahattomasta lapsettomuudesta
Tiedän, tätä ei pitäisi kirjoittaa, koska se kertoo kuinka itsekäs ja ajattelematon ihminen olen. Näistä asioista ei vaan kuulu puhua ääneen. Minun pitäisi tajuta olla hiljaa, koska kyseessä on virhe, heikkous minussa itsessäni. Lapsettomuus on kuitenkin ollut osa elämääni jo kuuden vuoden ajan ja siitä on tullut osa minua, osa ajatuksia ja persoonaani, joten haluan myös kertoa siitä.
Istut työpaikan kahvipöydässä, pöydän ympärillä ihmiset puhuvat lapsistaan; kuinka Liisa on aloittanut juuri koulun ja Lasse oppinut ajamaan ilman apupyöriä, Kalle ottanut ensimmäiset askeleet… Toisinaan jutut lapsista on mukavaa kuultavaa ja onhan ne osa niiden ihmisten elämää, joskus niihin vain väsyy ja ne tuntuvat ahdistavilta. Koska olet hiljaa, katseet kääntyvät sinuun, kohautat olkiasi ja sanot, että meillä ei ole lapsia. Muutamat ihmiset pyörittävät silmiään, osa katsoo säälivästi ja joku uskaltautuu avaamaan suunsa; ”No, se on toki jokaisen oma valinta, jos ei lapsia halua, mutta en kyllä minä osaisi ainakaan olla ilman.”. Niin, jokaisen oma valintahan se on, että haluaako lapsia, mutta se ei, jos niitä haluaa, mutta ei saa! Huokaat syvään ja ajattelet, että ehkä on aika päästä pinteestä, parantaa omaa viihtymistään ja paljastaa totuus. Kerrot, että lasta on toki toivottu kovin, mutta sitä ei ole tullut. Seuraa hetken kiusallinen hiljaisuus, kunnes joku taas uskaltautuu avaamaan suunsa: ”No, sinä on olet vielä niin nuori, että ei tuollaisista kannata huolehtia! Hyvähän se vaan on, että ei ihan nuorena lapsia saa, on se niin rankkaakin. Ja minä olen kyllä kuullut niin monta tarinaa siitä, kuinka ihmeitä tapahtuu… Minunkin serkun naiman kaima…” Niinpä niin, sitten keskustelu kääntyy niihin ihmeisiin ja siihen, että kyllä se vaan on niiiiiiin rankkaa ja kamalaa ja hirveää olla äiti. Että se ei missään nimessä sovi kaikille, että kyllä täytyy olla aivan erityinen ihminen ollakseen äiti, kaikista ei ole siihen. Kukaan ei tee sitä kiusallaan, vain siksi, että eivät tiedä.
Olen ehkä nuori, mutta ei ikäni silti vie pois sitä mennyttä kuutta vuotta, eikä sairautta, jonka takia tilanne on mikä on. ”Onhan sitä kaikenlaisia hoitoja tai vaikka adoptio, jos ne ei auta!” Kaikenlaisia hoitoja on, mutta nekään eivät kaikille sovi. Ja adoptio on niin kallista puuhaa, että siihen ei ihan helposti tule lähdettyä vaikka henkisesti olisikin valmis, vai keksisitkö itse 30 000 €:lle muutakin käyttöä? Kyllä, kaikki äidit ovat varmasti erityislaatuisia, mutta niin ovat kaikki ihmiset ylipäänsä, äitiys ei tee kenestäkään yli-ihmistä ja lapsettomuus kenestäkään yhtään sen huonompaa ihmistä.
Olenko minä sitten itsekäs ihminen, kun käytän aikani töihin, opiskeluun ja juhlimiseen…? Kuuleman mukaan olen, etenkin kun kehtaan vielä julkisesti kertoa hauskasta illasta ystävän seurassa, kun en tullut ajatelleeksi sitä, että kotona lapsen kanssa oleva tuttavani pahoittaa mielensä. Minä kun en tajua sitä, että kuinka kamalaa on, kun ei pääse juhlimaan, ”Kun nää lapset…” Niin, en tajua, en tosiaan tajua. Ja kaikessa itsekkyydessäni olen antanut itselleni myös luvan olla ymmärtämättä, miksi minun täytyisi jos hänkään ei ymmärrä minua? Oletko koskaan ajatellut onko tämä ”ura- ja juhlinta suuntautuneisuus” syynä siihen, että ei ole lapsia, vai seurausta siitä, kun ei ole lapsia? Joskus kannattaisi miettiä. Miksi en sitten tekisi elämässäni juuri sitä mikä minusta tekee edes vähän onnellisemman, pitäisikö minun istua kotona vain siksi, että tuttaviini kuuluu pienten lasten äitejä?
Tahattoman lapsettomuuden tuskaa ei tajua kukaan, joka sitä ei ole kokenut, ja nyt en tarkoita näitä; ”Joo, mä tiedän kyllä miltä susta tuntuu. Mekin yritettiin tuota esikoista ainakin kolme kuukautta, vai olikohan se kaks…” Eikä edes tarvitse yrittää ymmärtää. Mutta jos lapseton on kertonut asiasta, niin hänet voisi yrittää ottaa huomioon, siinä missä kaikki muutkin ihmiset otetaan huomioon. Itse menin tässä taannoin sanomaan yhden keskustelun lomassa, että vaikka olisi kuinka iloinen toisen raskaudesta, niin silti siitä tulee paha mieli itselle. En tiedä miksi edes odotin saavani jonkunlaista lohdutusta, vastauksena tuli: ”No, se ihminen on kyllä lapsensa ja raskautensa ansainnut, että yhtään parempaa äitiä en tiedä, kun mitä hänestä tulee.” Hän on lapsensa ansainnut, itse en ole koskaan ajatellut lapsia minään palkintona, jotka ansaitaan, vaan lahjoina. Mutta vaikka tämän sanonut ihminen, ei toivottavasti ainakaan, tarkoittanut sanomaansa kuten minä sen ajattelin, niin pahemmaksi se mielen vain muutti. Aloin miettiä, että hänen mielestään ehkä minä en sitten ansaitse olla äiti. En tiedä mitä pahaa olen jollekin tehnyt, että olen lapsettomuuden saanut rangaistukseksi.
Lieneekö yllämainittuun syynä sitten se, että lapseton ei ole edes nainen. Edellisviikolla sosiaalisessa mediassa pyöri viesti, jonka aihe oli jotenkin näin ”Julistus naiseudesta”, mitään muuta viestissä ei sitten naisesta ollutkaan, loppu viesti oli äitiydestä. Kyllä, vain nainen voi olla äiti, mutta myös nainen, joka ei ole äiti, on nainen. Vaikkakin sain tähän liittyen vielä huomautuksen viime viikolla, kun minulle sanottiin, että ”Kyllä sitä sitten vasta on nainen kun on synnyttänyt.” Nyt mietin, olenko sitten nainen ollenkaan ja siten en ole lastakaan ansainnut… Aiemmin kun en ollut edes ajatellut lapsia ansioina tai epäillyt omaa naiseuttani.
Haluaisin tällä tekstillä herättää ihmisiä miettimään sitä, että kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Tekstin tarkoitus ei ole mollata kahvipöytäkeskusteluja kakkavaipoista tai lapsista ylipäänsä, tai antaa ymmärtää, että jos joukossa on yksikin lapseton niin aiheesta ei saisi puhua, vaan nimenomaan saada ihmiset ajattelemaan asioita muiltakin kuin omalta kantiltaan. Ihmeitä tapahtuu, niin meillekin, talvella 2007, meidän ihmeen sydän vain lakkasi lyömästä keväällä 2008. Kyllä, lasta jota ei koskaan ole ollutkaan, voi surra ja kaivata todella kovasti, vaikka se kuulostaakin niin omituiselta muiden korviin; ”Kuinka voit itkeä sellaisen perään, mitä sulla ei ole ikinä edes ollut?!” Niin, mietipä sitä…
Olen itse ihminen joka puhuu nopeammin kun aivot käy ja usein toivonkin, että ihmiset osaisivat sanoa ne itselleen kovat paikat. Niin, että ei tarkoittamattaan loukkaisi toista, osaisi ottaa toisen huomioon paremmin.
-Tenttu-
Tiedän, tätä ei pitäisi kirjoittaa, koska se kertoo kuinka itsekäs ja ajattelematon ihminen olen. Näistä asioista ei vaan kuulu puhua ääneen. Minun pitäisi tajuta olla hiljaa, koska kyseessä on virhe, heikkous minussa itsessäni. Lapsettomuus on kuitenkin ollut osa elämääni jo kuuden vuoden ajan ja siitä on tullut osa minua, osa ajatuksia ja persoonaani, joten haluan myös kertoa siitä.
Istut työpaikan kahvipöydässä, pöydän ympärillä ihmiset puhuvat lapsistaan; kuinka Liisa on aloittanut juuri koulun ja Lasse oppinut ajamaan ilman apupyöriä, Kalle ottanut ensimmäiset askeleet… Toisinaan jutut lapsista on mukavaa kuultavaa ja onhan ne osa niiden ihmisten elämää, joskus niihin vain väsyy ja ne tuntuvat ahdistavilta. Koska olet hiljaa, katseet kääntyvät sinuun, kohautat olkiasi ja sanot, että meillä ei ole lapsia. Muutamat ihmiset pyörittävät silmiään, osa katsoo säälivästi ja joku uskaltautuu avaamaan suunsa; ”No, se on toki jokaisen oma valinta, jos ei lapsia halua, mutta en kyllä minä osaisi ainakaan olla ilman.”. Niin, jokaisen oma valintahan se on, että haluaako lapsia, mutta se ei, jos niitä haluaa, mutta ei saa! Huokaat syvään ja ajattelet, että ehkä on aika päästä pinteestä, parantaa omaa viihtymistään ja paljastaa totuus. Kerrot, että lasta on toki toivottu kovin, mutta sitä ei ole tullut. Seuraa hetken kiusallinen hiljaisuus, kunnes joku taas uskaltautuu avaamaan suunsa: ”No, sinä on olet vielä niin nuori, että ei tuollaisista kannata huolehtia! Hyvähän se vaan on, että ei ihan nuorena lapsia saa, on se niin rankkaakin. Ja minä olen kyllä kuullut niin monta tarinaa siitä, kuinka ihmeitä tapahtuu… Minunkin serkun naiman kaima…” Niinpä niin, sitten keskustelu kääntyy niihin ihmeisiin ja siihen, että kyllä se vaan on niiiiiiin rankkaa ja kamalaa ja hirveää olla äiti. Että se ei missään nimessä sovi kaikille, että kyllä täytyy olla aivan erityinen ihminen ollakseen äiti, kaikista ei ole siihen. Kukaan ei tee sitä kiusallaan, vain siksi, että eivät tiedä.
Olen ehkä nuori, mutta ei ikäni silti vie pois sitä mennyttä kuutta vuotta, eikä sairautta, jonka takia tilanne on mikä on. ”Onhan sitä kaikenlaisia hoitoja tai vaikka adoptio, jos ne ei auta!” Kaikenlaisia hoitoja on, mutta nekään eivät kaikille sovi. Ja adoptio on niin kallista puuhaa, että siihen ei ihan helposti tule lähdettyä vaikka henkisesti olisikin valmis, vai keksisitkö itse 30 000 €:lle muutakin käyttöä? Kyllä, kaikki äidit ovat varmasti erityislaatuisia, mutta niin ovat kaikki ihmiset ylipäänsä, äitiys ei tee kenestäkään yli-ihmistä ja lapsettomuus kenestäkään yhtään sen huonompaa ihmistä.
Olenko minä sitten itsekäs ihminen, kun käytän aikani töihin, opiskeluun ja juhlimiseen…? Kuuleman mukaan olen, etenkin kun kehtaan vielä julkisesti kertoa hauskasta illasta ystävän seurassa, kun en tullut ajatelleeksi sitä, että kotona lapsen kanssa oleva tuttavani pahoittaa mielensä. Minä kun en tajua sitä, että kuinka kamalaa on, kun ei pääse juhlimaan, ”Kun nää lapset…” Niin, en tajua, en tosiaan tajua. Ja kaikessa itsekkyydessäni olen antanut itselleni myös luvan olla ymmärtämättä, miksi minun täytyisi jos hänkään ei ymmärrä minua? Oletko koskaan ajatellut onko tämä ”ura- ja juhlinta suuntautuneisuus” syynä siihen, että ei ole lapsia, vai seurausta siitä, kun ei ole lapsia? Joskus kannattaisi miettiä. Miksi en sitten tekisi elämässäni juuri sitä mikä minusta tekee edes vähän onnellisemman, pitäisikö minun istua kotona vain siksi, että tuttaviini kuuluu pienten lasten äitejä?
Tahattoman lapsettomuuden tuskaa ei tajua kukaan, joka sitä ei ole kokenut, ja nyt en tarkoita näitä; ”Joo, mä tiedän kyllä miltä susta tuntuu. Mekin yritettiin tuota esikoista ainakin kolme kuukautta, vai olikohan se kaks…” Eikä edes tarvitse yrittää ymmärtää. Mutta jos lapseton on kertonut asiasta, niin hänet voisi yrittää ottaa huomioon, siinä missä kaikki muutkin ihmiset otetaan huomioon. Itse menin tässä taannoin sanomaan yhden keskustelun lomassa, että vaikka olisi kuinka iloinen toisen raskaudesta, niin silti siitä tulee paha mieli itselle. En tiedä miksi edes odotin saavani jonkunlaista lohdutusta, vastauksena tuli: ”No, se ihminen on kyllä lapsensa ja raskautensa ansainnut, että yhtään parempaa äitiä en tiedä, kun mitä hänestä tulee.” Hän on lapsensa ansainnut, itse en ole koskaan ajatellut lapsia minään palkintona, jotka ansaitaan, vaan lahjoina. Mutta vaikka tämän sanonut ihminen, ei toivottavasti ainakaan, tarkoittanut sanomaansa kuten minä sen ajattelin, niin pahemmaksi se mielen vain muutti. Aloin miettiä, että hänen mielestään ehkä minä en sitten ansaitse olla äiti. En tiedä mitä pahaa olen jollekin tehnyt, että olen lapsettomuuden saanut rangaistukseksi.
Lieneekö yllämainittuun syynä sitten se, että lapseton ei ole edes nainen. Edellisviikolla sosiaalisessa mediassa pyöri viesti, jonka aihe oli jotenkin näin ”Julistus naiseudesta”, mitään muuta viestissä ei sitten naisesta ollutkaan, loppu viesti oli äitiydestä. Kyllä, vain nainen voi olla äiti, mutta myös nainen, joka ei ole äiti, on nainen. Vaikkakin sain tähän liittyen vielä huomautuksen viime viikolla, kun minulle sanottiin, että ”Kyllä sitä sitten vasta on nainen kun on synnyttänyt.” Nyt mietin, olenko sitten nainen ollenkaan ja siten en ole lastakaan ansainnut… Aiemmin kun en ollut edes ajatellut lapsia ansioina tai epäillyt omaa naiseuttani.
Haluaisin tällä tekstillä herättää ihmisiä miettimään sitä, että kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Tekstin tarkoitus ei ole mollata kahvipöytäkeskusteluja kakkavaipoista tai lapsista ylipäänsä, tai antaa ymmärtää, että jos joukossa on yksikin lapseton niin aiheesta ei saisi puhua, vaan nimenomaan saada ihmiset ajattelemaan asioita muiltakin kuin omalta kantiltaan. Ihmeitä tapahtuu, niin meillekin, talvella 2007, meidän ihmeen sydän vain lakkasi lyömästä keväällä 2008. Kyllä, lasta jota ei koskaan ole ollutkaan, voi surra ja kaivata todella kovasti, vaikka se kuulostaakin niin omituiselta muiden korviin; ”Kuinka voit itkeä sellaisen perään, mitä sulla ei ole ikinä edes ollut?!” Niin, mietipä sitä…
Olen itse ihminen joka puhuu nopeammin kun aivot käy ja usein toivonkin, että ihmiset osaisivat sanoa ne itselleen kovat paikat. Niin, että ei tarkoittamattaan loukkaisi toista, osaisi ottaa toisen huomioon paremmin.
-Tenttu-
